Osa lapsista ei pääse enää kyykkyyn eikä pysty istumaan selkä suorassa! (HS 15.12.2016) Lue kauhutarina lasten liikuntapommista tästä! (IS 21.3.2015) Lasten liikkumattomuus on terveyspommi! (SSS 21.12.2015) Päiväkotilapset liikkuvat tyrmistyttävän vähän – ”Nyt on aika herätä!”! (MTV 25.3.2015)
Yllä on vain pieni osa siitä median ryöpytyksestä, jolla on kuvattu kuinka vähän lapset ja nuoret liikkuvat ja kuinka huonossa kunnossa he ovat. Tämän oli huomannut myös edellinen blogivieras Päivi Mäki THL:stä. Räväkässä uutisoinnissa on tietysti myös totuuden siemen; pahimpien arvioiden mukaan joka viides tai jopa joka neljäs suomalaislapsi ja -nuori on ylipainoinen tai lihava, ja alle puolet liikkuu suositusten mukaisesti reippaasti vähintään tunnin päivässä. Lisäksi lasten ja nuorten juoksukunto on heikentynyt kuluneiden vuosikymmenten saatossa. Miksi näin on päässyt käymään ja mitä tälle tilanteelle voisi tehdä?
Kun maailmaa, jossa tämän päivän lapset ja nuoret ovat kasvaneet, katsoo tarkemmin, minusta ei ole ihme, että lapsilla ja nuorilla liike on vähäistä, kunto laskussa ja ylipaino yleistynyt. Lapset ja nuoret ovat kasvaneet maailmassa, jossa puolet aikuisista on ylipainoisia ja joka viides lihava. Lisäksi suurin osa aikuisista viettää suurimman osan ajastaan fyysisesti passiivisena, ja vain noin neljännes aikuisista täyttää liikuntasuositukset kestävyysliikunnan osalta.
Kun viime syksynä julkaistiin Varhaisvuosien fyysisen aktiivisuuden suositukset, minulla oli kunnia pitää julkistamistilaisuudessa esitys ja kertoa ”tutkivan perheenisän kokemuksia näkemyksiä” suosituksista. Päätin käyttää tilaisuuteni parrasvaloissa kertomalla omasta perheestäni tai oikeammin omien lasteni liikunnan esteistä. Vaikka esteet kuvaavat kahden liikunta- ja terveystieteiden tutkijan arkikokemuksia, uskon, että niissä on hyvin paljon yhteistä liikkumisen esteisiin monissa muissakin perheissä.
Ensimmäisen uhkana (omien) lasten liikkumiselle näin kännykän – en lasten kännykän vaan meidän vanhempien. Millaisen esimerkin lapsi saa vanhemmalta, joka leikin ja liikkeen sijasta selaa päivän uutisia kännykästä. Oman lapsen riemu ja ilo siitä, kun oma vanhempi heittäytyy mukaan leikkiin, pelaa hippaa ja palloa, osallistuu piiloleikkiin ja juoksee yhdessä lapsen kanssa, on käsin kosketeltavaa ja luo yhteisiä kokemuksia ja yhdessäoloa – samalla lisäten liikettä arkeen. Harvalla meistä, tai ainakaan minulla, ei ole oikeasti niin tärkeä työ, että kännykkä pitäisi olla aina saatavilla, saati kädessä.
Toinen, ehkä hiukan yllättävä este liikkumiselle oli kello. Taaskin oma kelloni, ei lapsen. Kuinka usein sitä huomaa hoputtavansa lasta, vaikka ei olisi minnekään kiire. Joskus tietysti on aikatauluja ja välttämättömiä menoja, mutta usein kiire on itse keksittyä ja melko teennäistä. Kuinka tärkeää on saada lapsi päiväkotiin klo 8.00 eikä vasta 8.15, jolloin sinne olisi voinut pyöräillä tai kävellä. Kuinka kiire on päästä sieltä pois – matkalla jää usein tutkimatta ja kokematta seikkailuja. Lapset jaksavat myös paremmin kävellä ja pyöräillä matkat, kun aikuinen heittäytyy lapsen maailmaan – sadussa liikkuminen on helppoa.
Kolmas selkeä liikkeen estäjä on rakennettu ympäristö. Omana esimerkkinä toimi omien lasteni päiväkoti- ja kerhoympäristö. Noin 100 metrin päästä toisistaan sijaitsevat alakoulu, päiväkoti ja Suomen vanhin perhepuisto, jossa on myös kerhotoimintaa. Millainen liikkumisympäristö tämä on lapselle? Koska lapset ovat alueen pääasiallisia alueen käyttäjiä, oletus on tietenkin, että liikenteessä on erityisesti huomioitu pienet kävelijät ja pyöräilijät. No, todellisuus ei täysin vastaa ihannemaailmaa – autolla liikkuville on varattu liikenteessä eniten tilaa ja tien vieressä on kapea kävelytie. Lapsen pyöräillessä kävelytiellä, aikuisen tulee siis olla autotiellä. Suomessa on myös loistavat mahdollisuudet loistaviin leikkipuistoihin – mutta niitä suunniteltaessa ja korjattaessa olisi hyvä pitää mielessä, että se mikä insinöörin ja suunnittelijan mielestä näyttää hyvältä, ei välttämättä ole lapsen mielestä kovin mielenkiintoista ja aktivoivaa.
Miksi meillä aikuisilla on niin kova kiire, että emme aina huomaa kuinka mielenkiintoinen ja aktivoiva oma ympäristömme on? Mikä vimma meillä aikuisilla on ollut rakentaa ympäristö, joka minimoi fyysisen aktiivisuuden tarpeen? Pystyisimmekö ottamaan lapsinäkökulman huomioon, kun rakennamme uutta tai korjaamme vanhaa?
Lopuksi pulkkamäessä kuultu ajatelma vanhemmalta rouvalta: jos lapsi ei liiku, se ei ole lapsen vika. Tällä hetkellä vähäinen liikunta, huono kunto ja ylipaino ovat normaaleja seurauksia epänormaalista ympäristöstä. Koska me aikuiset olemme valmiita muuttamaan asenteitamme ja antamaan lapsille mahdollisuuden fyysisesti aktiiviseen elämäntapaan ja ympäristöön? Vaikka paljon hyvää on jo tehty esimerkiksi Liikkuva koulu- ja Ilo kasvaa liikkuen -ohjelmien puitteissa, paljon on vielä tehtävää. Miksi lapset olisivat aktiivisia, jos me aikuisetkaan emme ole?
Eero Haapala, FT
Biolääketieteen yksikkö, Itä-Suomen yliopisto
Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto
Twitterissä: @EeroHaapala
https://childhoodactiveliving.wordpress.com/
